Markku kaiveli tuossa vanhoja tikulla ja päätin, että minäkin kerron vähän siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa.
Tässä kun tammikuun vinkkausjono kasvaa päivä päivältä loman aikana niin mitä muutakaan voi kuin vanhalla maineella ratsastaa. Kaivelin albumia, löysin muutaman kuvan ja niiden avulla kerron siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa ja mihin ollaan menossa - thai jotain.

IMG_4477.jpg

Keväällä 2012 vinkkauskoulutuksessa Riihimäellä.

Kirjavinkkariyhdistyksen ykkösanti ja se koko juttu on ollut vertaistuki. Tällaisena itseoppineena vinkkarina kaipasin vuosia sellaista tyyppiä, joka tajuaisi, miksi hikisenä ja hengästyneenä nauran koko iltapäivän kun aamulla olen saanut vinkata. Kyllähän ne kollegat omassa talossa hymistelivät, että kiva kiva mutta se todellinen juttu on se, että saa puhua vinkkausta. Siksi tungin itseni tänne blogiinkin. Halusin oppia tuntemaan ihmisiä, vinkkareita. Että haloo, minäkin olen olemassa. En tiedä, opinko minä tuntemaan, mutta minut opittiin tuntemaan kyllä. Muutama vuosi meni koulutuksissa paniikki takaraivossa, kun vinkkarit tulivat juttelemaan enkä minä osannut yhdistää nimiä ja kasvoja. Luojalle kiitos facebookista, nyt sentään tietää, kenen kanssa puhuu.

7779914282_3e92332085_o.jpg

Iflassa Helsingissä Reetta ja Markku panee parastaan.

Vertaistuen piiriin kuuluu laaja kirjo: neuvot, mitä kenelle ja milloin, kuinka paljon, paljonko voi maksaa ja ehkä minulle tärkein, milloin voi sanoa ei. Ensimmäisiin vuosiin en moista sanaa tiennytkään, kuten huomata saattoi. Onneksi sitä oppi tuntemaan itsensä ja kirjojen lisäksi myös sen, että paljon on paljon, mutta liika on aina liikaa. Ja ehkä siksi kirjoitan edelleen tänne blogiin niin paljon, sillä haluan muistuttaa, hakata teidän päähänne, että pitäkää kiinni siitä, että hauskaa saa olla mutta väsyä ei pidä työstänsä.

Panelistit.jpg

Päästä Markuksi Markun paikalle? Ei ikinä mutta Rovaniemellä tuli oltua nuijan varressa, kun sinne asti ei Markku päässyt. Kuvassa myös Mervi ja Katja (meniköhän nimi ihan oikein).

Omasta työstään oppii todella paljon, kun siitä joutuu kertomaan toisille. Kouluttamisen hauskuus on aina ollut siinä, että koulutuspälätyksen takia on joutunut oikeasti miettimään, miksi teen näin, miksi en tee näin ja mitä oikein teen. Vuosien varrella kokemusta on tietysti tullut enemmän kuin reppu kestää kantaa, mutta varsinkin alussa kouluttaessa oppi varmasti yhtä paljon kuin koulutettavat. Oikeastaan kouluttaminen on melkein hauskempaa kuin vinkkaaminen. Siis melkein. Siinä joutuu oikeasti koville, kun vinkkaa oikeasti aikuisille, jotka kuuntelevat, että en varmaan tekis noin enkä noin ja oikeesti tekeekö se noin. Koulutuksissamme on paljon demovinkkauksen sijaan nykyään vinkkausta autenttiselle yleisölle. Silloin koulutusväki näkee myös sen, miten aito yleisö reagoi ja miten vinkkari siihen reagoi.

IMG_6896.jpg

Koulutus Keravalla. Infotaulu. Just just.

No aina ei mene putkeen. Mulla ei mene yleensäkään kaikki ihan putkeen. Räpellän kauheesti, teen työtä kyllä suunnitelmallisesti ja ripeästi, mutta se jäljelle jäävä aika jää mulla murehtimiseen, stressaamiseen ja vatsakipuihin. Stressin kanssa on oppinut elämään ja oppinut senkin, että vaikka nyt tuntuu, että ei tästä tule mitään, niin kyllä siitä voi vielä tullakin. Epätoivon hetkiä luo lähinnä se, että stressaan ihan hirveästi. Itse vinkkaustilanne on mulle nautinto (yleensä). Teen valmistelut ajoissa ja menen fiiliksen mukaan. Mutta se valmisteluun käytettävä aika, aikataulujen tekeminen, listoitus ym. se on sitä oikeaa työtä. Opettajat soittaa, lähettää mailia, toivoo, anelee, aikatauluttaa ja samaa tekevät kollegat. Välillä tuntuu, että revitään joka suuntaan. Mitä siinä tekee? Vinkkari istuu ja juo kahvia. Täytyy rauhoittua. Onneksi olen opetellut.

IMG_6920.jpg

Keravalla meni näin hyvin

Ja kaiken sen säätämisen, stressaamisen ja raivoamisen jälkeen tulee se ihana tunne, että tää toimii. Kun ope laittaa mailia, että ne haluu kuulla sua lisää. Tai ysiluokkalaiset kysyy, miksei enää päästä vinkkaukseen. Kun oppilaat tulee illalla listan kanssa ja äiti kertoo, että lukihäiriöinen lapsi innostui eka kertaa kirjoista. Siinä unohtaa, että oli tukka huonosti ja taisin kiroilla ja muut asiakkaat häiriintyi ja ylityötunteja on liikaa. Silloin tietää, että tämä ammatti on kuitenkin kutsumus.

 

Näihin sanoihin oikein ihanata ensi vuotta toivottaa

Arja-täti