Viime syksynä kun kävin Lasten- ja nuorten kirjapäivillä, kävivät kollegat kuumana innosta runovinkkauksen takia. Se oli parasta sitten siivutetun leivän ja niin kaunista ettei sitä voinut tehdä kuin aurinkolasit päässä ettei häikäisy sokaise vinkkaria ja yleisöä. Itse nyökyttelin kiltisti ja ajattelin, että ihan jeesbutjeesentäpäjos..Muistelin pitempään vinkanneiden neuvoja ja ajattelin, että onhan se ihan mäty-periaatteen mukaista vinkata runoja, jos kerran runoista tykkää, mutta kun minä tykkään sarjakuvista. Kun en tuntenut ketään sarjakuvavinkkaria, ja omat sarjakuvavinkkauskokemukseni eivät oikein tuntuneet tyydyttäville niin piti istua oikein miettimään miten sarjakuvavinkkauksen saisi tuotteistettua.

Tuijottelin töissä näyttöä oikein ajan kanssa ja mietin niin että proteesi korvieni välissä uhkasi pahasti ylikuumentua. Kollegoille tiedoksi, että jos näette kirjavinkkarin istuvan työpisteessään katatonisena niin ei syytä huoleen. Luultavasti hän vain suunnittelee uutta vinkkausta. Jos kirjavinkkarin päälle alkaa kertyä pölyä, kannattaa häntä tökätä varovasti kylkeen luudanvarrella, ja jos hän ei räjähdä ja ala karjumaan työrauhansa häiritsijöitä sinne mistä kirjoittamalla Dante rakensi kuolemattomuutensa, voitte varovasti kokeilla vieläkö vinkkarin pulssi tuntuu. Hoitoon vinkkaria ei kannata viedä, sillä tämä tauti ei tunne parannusta. Kerran vinkkari, aina vinkkari. Siis hieman ennen kuin itse ajauduin tuohon kohtaan, jossa työkaverit tökkivät minua kylkeen luudanvarrella sain viimeinkin sen ahaa-elämyksen. Se sarjakuvalle ominainen asiahan joka on ollut ongelma vinkatessa on tietysti kuva. Kuvaa voi esittää vaikkapa videotykillä. Siis, ei kun kiireellä skannaamaan sarjakuvasta niitä ruutuja joihin haluaa yleisön huomion kohdistuvan, kuvat Powerpointtiin halutussa järjestyksessä ja sitten laatimaan normaalia myyntipuhetta kuvien ympärille. Yksinkertaista ja kaunista. Sarjakuvan molemmat puolet, hienostunut kuvallinen ilmaisu ja poeettinen teksti saisivat arvoisensa kohtelun, kun kuvaa pääsisi esittämään isolta valkokankaalta pimeän tehostaessa samalla tunnelmaa.

Ensimmäisen kerran kokeilin uutta sarjakuvavinkkausta oikeaan yleisöön viime syksynä, kun paikallisen erityiskoulun ysiluokka kävi kirjastossa. He kaipasivat kirjaston esittelyä ja hiukan kirjavinkkausta. Kyseisellä luokalla oli hiukan kaikkia: autistisia, adhd-kavereita, sekä jokunen muuten vain vajaalla pakalla pelaava. Lukemishäiriöisistä asenneongelmaisiin siis. Vinkkasin muutaman tavallisen romskun, mutta se varsinainen suksee ja läpilyönti tapahtui, kun vankkasin ensimmäisen sarjakuvan. ( Oli muuten Ketola&Rauhalan Marian koodi.) K a i k k i kuusi oppilasta halusivat lainata nimenomaan sen sarjakuvan. Ja kun sama ryhmä kävi kuukautta myöhemmin koulun kanssa vierailulla, niin kaikki kyselivät "...sitä sarjakuvaa, jonka sää silloin viimeksi vinkkasit." Muitakin kirjoja kävi toki kaupaksi, mutta sarjakuva oli se hittituote numero yksi. Tunsin itseni onnistujaksi ja voittajaksi. Myöhemmin hiukan tosin nolotti, kun ylisuureksi paisunut egoni oli repiä paidastani saumat rikki. Onneksi palasin ajoissa takaisin maan pinnalle.

Ehkä sarjakuvavinkkauksesta tulee vielä joskus yleisempää kuin nyt. Tällä hetkellä en tiedä itseni lisäksi kuin yhden sarjakuvavinkkarin: Karjalaisen Matti sarjisvinkkaa Tampereen suunnalla ja sarjisvinkkaa mallin vuoksi myös Fiktiopäivillä Tampereella huhtikuun puolen välin paikkeilla. Sinne siis paikalle kaikki joilla kiinnostus heräsi tätä lukiessaan.

markku-setä lähtee myös Tampeelle fiktio-päiville. Tampereella ta-va-taan :-)