4.2.%20kirjat%20001.jpg

Turun kaupunginkirjaston vinkkarit ovat viitisen vuotta saaneet valmistautua vinkkauksiin etätyöpäivinä.
Etätyösopimus tehdään kaupungin tasolla, ja se on samantyyppinen kuin esim. SoTe:ssa. Vain etätyön ehdot päätetään työpaikkakohtaisesti.
Turun pääkirjastossa sopimus allekirjoitetaan joka vuosi syksyllä. Vuosittain sovittavat etätyöpäivät saattavat siis muuttua - ja ovat muuttuneetkin: saimme aluksi lukupäivän joka kuukaudelle, mutta 2012 laman myötä ehtoja kiristettiin niin, että kesäkuukausille etäpäiviä ei enää myönnetty. Tällä hetkellä etäpäivän saa pitää vain vinkkauskautena syyskuusta toukokuuhun. Toki 9 lukupäivää on parempi kuin ei mitään.

Työpaikkani etätyön ehdoissa on määritelty oikeus etätyöhön mutta myös velvollisuus olla tavoitettavissa etäpäivän aikana klo 8 - 16 sekä raportoida tehdystä työstä. Jos kirjastossa tarvitaan asiakaspalvelijaa sairastuneen kollegan sijaiseksi, on etätyöläisen kiltisti marssittava työpaikalle ja siirrettävä lukupäivä hamaan tulevaisuuteen. Isossa kirjastossa työajan seuranta tapahtuu kellokortein, minkä vuoksi emme voi pitää etätunteja tai puolikkaita päiviä, vaan etäpäivä on aina kokonainen työpäivä. Voimme esittää etäpäivätoiveitamme työvuorolistojen laatijalle, mutta niiden toteutumisesta ei voi olla varma. Käytännössä kiireisimpänä vinkkausaikana loka-marraskuussa etäpäiviä ei ehdi pitää. Syyslukukaudella kirjoihin pääsee perehtymään yleensä yhden päivän syys- ja 2 päivää joulukuussa. Syksyn neljäs etäpäivä jää usein tammikuun alkuun.

Etätyöraportit ovat lyhyitä tai pitkiä, joka vinkkarilla omanlaisiaan.
Usein kirjoja on luettu jo aiemmin omalla ajalla, etäpäivänä luetaan lisää ja kirjoitetaan muistiinpanoja. Pyrin itse siihen, että lukupäivänä syntyy valmiita vinkkejä. Työpaikalla tehtäväksi jää vain tukisanalista vinkkaukseen valmistautuessa. Luettuun sivumäärään ei työnantaja puutu vaan ymmärtää, että kirjoja on luettu sekä ahmien että hitaasti nautiskellen, joskus pariinkin kertaan. Luen lastenkirjojen lisäksi myös ammattikirjallisuutta, jota voin sitten raporttieni kautta vinkata kollegoille. Joskus etäpäivä kuluu uudentyyppisten vinkkausten valmisteluun: blogien selailuun, kuvien ja musiikin etsimiseen, tietokilpailun laadintaan.

Työnkuvaani lasten informaatikkona kuuluu alakoulun Kulttuuripolun kirjavinkkaukset, joita tarjotaan Turussa 2. ja 4. luokille. Vinkkaan vuosittain noin 100 luokalle. Pyrin siihen, että joka vinkkauksessa olisi ainakin yksi uusi kirja. Näin jaksan paremmin enkä leipäänny työn määrään. Viime vuonna pääsin aika kivasti tavoitteeseeni: luin tasan 100 kirjaa, muutaman lastenleffankin ehdon katsoa. Lukijana olen melko harjaantunut, mutta jonkin verran tulee vieläkin huteja. Eniten harmittaa, jos vasta loppusivuilla paljastuu tökerö juonenkäänne, joka tekee kirjasta vinkkauskelvottoman.

Lopuksi vinkki, jonka tein 2014 marraskuussa:

Mikkola, Marja-Leena: Helmenkantaja

Otava 2014, 125 s., 19 lukua
kannen kuva Anna Emilia Laitinen

Reetta on aina tiennyt olevansa vedenneitojen sukua. Hän rakastaa uintia ja sukeltelua, ehkä siksikin, että hänen isänsä on limnologi ja äiti kirjoittaa kirjaa kosteikoista. Perheeseen kuuluvat lisäksi kaksoset Eetu ja Karoliina sekä Nestori-vauva.
Isä lähtee kesäksi töihin Kanadaan. Muu perhe asuu vanhassa joenrantahuvilassa, jossa on talousapuna epämiellyttävä Elmi-täti. Nuoremmat sisarukset ovat Reetalle taakka, koska hän joutuu mielestään olemaan "pelkkä lapsenpiika ja pentujen perään katsoja". Reetta myös nauttii pienempien seurasta, koska heille on hauska keksiä leikkejä ja kertoa tarinoita, jotka pulpahtavat tytön päähän kuin itsestään. 
Jokiranta ja läheinen poukama kiehtovat Reettaa. Sadut tuntuvat syntyvän paikan kertomina ja tulevat uniin. Outoja alkaa tapahtua: kuka kuiskii "Ethän anna syöjättären vallata taloa!"? 
Eräänä päivänä, unessa vai valveilla, joesta kurottuu olento, joka vie vauvaveljen vedenalaiseen maailmaan. Reetta hyppää epätoivoissaan perään ja kuulee veden väeltä hurjan tarinan: pikkuveli on ryöstetty, koska Veden valtakuntaan tarvitaan uusi perillinen. Vanhat hallitsijat ovat Vesivelhon taikojen kiroamat. Reetan ainoa keino saada veljensä takaisin on purkaa velhon kirous ja palauttaa Vuorovetten kuninkaan valta. Se on Reetalle mahdollista, koska hän on Margaritifera, Helmenkantaja. 
Tarinan juonesta tulee mieleen Kingsleyn satu Vellamon lapsista 1800-luvulta. Hurjan jännittävää, ihmeen kaunista ja hirveän kammottavaa tapahtuu kaiken aikaa, sadun keinoin ja säännöin. Sekä ihmisten että veden maailmassa Reetalla on auttajia mutta myös kauheita vastustajia. Maalle hän voi palata vasta kolme arvoitusta ratkaistuaan. – Niin paljon hienoa on tässä kirjassa, että sanat loppuvat kesken. Vaikka kirja on ohut, en vinkkaisi tätä tokaluokkalaisille. Fontti on pientä ja tarina hurjan jännittävä.
Kirja on luettava hitaasti ja maistellen, kuvailevasta kielestä nauttien. Mikkola on edelleen kertovan lyriikan mestari: ihanimpia kohtia ovat salaisuutta avaavat runot. Teksti hyväilee kaikkia aisteja - voi kun tästä tehtäisiin elokuva!

Linkistä kuulet Mikkolan runon Tyttö ja tanssiva karhu Anneli Saariston laulamana

https://www.youtube.com/watch?v=B0YuD1wSEs4

                                                                   Vinkkausintoa kaikille toivoo Leena-täti!