Osallistun minäkin 500 lastenkirjaa jne. kertomalla eräästä kirjasarjasta, joka lapsena vei sydämeni. Tiedän, sinä inhoat sitä ja sinä siellä. Ja sinä olet poistanut kaikki vanhat, mutta pahus kun tuli uusia painoksia. Tiedän tiedän. Mutta en minä lapsena ollut vielä kirjastotäti. Enkä minä ajatellut, että mikä on hyvää ja mikä on huonoa.

Kyseessä on nimittäin Pupu Tupuna.

Itse asiassa en edes muista, oliko minulla yhtään oma Pupu Tupuna kirjaa. Oletan, että ehkä ei ollut, mutta niitä lainattiin kirjastosta. Mutta minulla oli Pupu Tupuna kasetti. Juu-u, sellainen c-kasetti.
Se laitettiin minun ikäisiin stereoihin (äiti väittää, että stereot ostettiin syntymäni jälkeen, kun todettiin, että olen kiltti ja hiljainen ja helppo lapsi) ja minä istuin olohuoneen lattialla ja kuuntelin. Tai ehkä istuin nojatuolissa itsenikokoisen kaiuttimen vieressä ja kuuntelin.

Ja mikä parasta, äiti osasti matkia lukijan ääntä. Hän osasi sanoa ihan samalla painotuksella Pupu Tupunan syntymäpäivä niin kuin se kasetilla ollut nainen sanoi. (Ja osaa muuten edelleen, tarkistin.)

Nyt mietin, juontaako tuolta juurensa se, että vaadin luennoitsijalta, lukijalta, puhujalta jne. aina selvää hyvää artikulointia ja rakastan hyvä-äänisiä, sellaisia pehmeitä ja matalia, ihmisiä.
Niitä kuuntelisin, vaikka matikkaa tai luettelointia puhuisivat.

No, nyt kun olette saaneet kahvinne väärään kurkkuun niin voin lohduttaa, että minä en ole Miina ja Manu ajan lapsi. Joten niitä en ole kuunnellut.

Arja-täti