Se on ohi!

Huolella suunniteltu, jännitetty, pelätty (?), odotettu: kirjavinkkariyhdistyksen ensimmäinen vinkkarileiri.
Tunne on tänään, ensimmäisenä arkipäivänä leirin jälkeen, ollut todella outo. Kukaan ei työpaikalla ymmärrä vitsejäni. Kaupasta ostin vain pari leipäpakettia, en koko kauppaa tyhjäksi. Haikea olo. Mutta silti onnistumisen tunne on valtava. Me teimme sen. Tässä teille palanen leiristä. Ja siitä, millaista on järjestää vinkkarileiri.

Suunnittelua, suunnittelua...

Vinkkarileirin suunnittelu alkoi aika tarkasti vuosi sitten, kun Seinäjoen kirjastopäivillä tiukan ohjelman välissä annoimme Päivi H. Jokitalolle tehtäväksi alkaa koordinoita leiriasioita. Ensin piti lyödä lukkoon aika (joka muuttui matkan varrella ainakin kerran) ja paikka. Leiriajatus oli muhinut (ainakin) Pian päässä jo pidemmän aikaa, sillä jotain yhteistä jäsenille tarjottavaa elämystä toivottiin. Markku aikoinaan järjesti vinkkariristeilyn ja nyt päädyttiin leiriin. Harvemmin kun aikuisiällä enää pääsee leireilemään.

WP_20150611_13_02_50_Pro.jpg
Virallinen leiripalaveri Seinäjoella 2015.

Etenee - eteneekö?

Kirjavinkkariyhdistyksen hallitus kokoontuu (netissä) miltei kuukausittain, mutta leiriä varten Pia ja Arja alkoivat kokousten välissä yhdessä Päivin kanssa suunnitteleen leirin sisältöä. Kuukausittaisessa kokouksessa sitten asiat esiteltiin koko hallitukselle. Hallituksesta leirille tiesi pääsevänsä miltei alusta asti Pia, Arja ja Katri. Valitettavasti Katriin iski jonkinlainen leirinaluspöpö (ei liity sängynaluskansaan - kai) ja hän joutui viime metreillä jättämään leirin väliin. Mutta ei hätää. Katrille nakitettu tehtävä hoitui hyvin, yhdeksi ohjelman vetäjäksi pyydettiin vielä Markku ja leirikirjeeseen pistettiin toive, että omia ohjelmanumeroita voipi ottaa leirille mukaan. Ja niitähän sitten olikin oikein suunniteltu urakalla. Tässä vaiheessa voisi kai sanoa, että leiriläisten kanssa ohjelmaa olisi riittänyt varmasti hermoilematta viikon ajan, toisella viikolla olisi todennäköisesti halvaantunut poskilihakset liiasta nauramisesta ja kukaan ei olisi enää löytänyt Arjaa, koska hän olisi hikoillut itsensä viemärin kautta järveen. Nimimerkillä kyllä paitoja riittää mutta kestääkö vatsalihakset.

Mitä - kuka - häh?

Alusta asti meitä jännitti. Eniten jännitti se, tuleeko leirille ilmoittautumisia ja jos tulee, ketä tulee. Pohdittiin, että tuleeko tästä vinkkarikonkareiden kokoontumisajo vai onko tämä uusien vinkkarien siirtymäriitti. Halusimme ehdottomasti jonkun ulkopuolisen kouluttajan jo siksikin, että leiriemot saavat myös nauttia ohjelmasta eikä aina joku meistä ole vetäjänä. Päädyimme sitten Harri István Mäkeen, koska saimme vinkkiä, että hänen koulutuksensa on antoisa. Muu ohjelma suunniteltiin niin, että jokainen hoitaa jotakin. Pedantti Arja tekaisi tietysti itselleen leirikansion, josta selvisi kaikki. Näin ollen tiesimme kaiken aikaa, mitä tulee tapahtumaan - tai sitten emme. Mutta tärkeintä oli, että ohjelman lisäksi on paljon aikaa yhdessä oloon koska verkostoituminen on se juttu. Koskaan ei ole tarpeeksi aikaa keskustelulle. Näin olemme koulutuksissa huomanneet.

Leiri alkakoon

Sää ei kovin lupaavalta vaikuttanut, kun ajelimme pitkin Suomea leiripaikalle. Välillä tuli vettä enemmän, välillä vähemmän. Mutta tiedossa oli, että lauantaina sauna on lämmin, joten järveen uskaltaa (jos uskaltaa) huolimatta säästä.

IMG_20160617_125910.jpg Hirvittäähän se, ajaminen leiripaikalle. (Sen lisäksi se, että kuvia ei saa oikeinpäin millään)
 

Leiri alkoi tutustumisella eikä yllätyksiltä vältytty. Leiriläiset tiesivät toisistaan leirikirjeen myötä vain etunimen, joten iloisia kohtaamia ja jälleennäkemisiä syntyi mutta myös yllätyksiä; sinä se oletkin! Mehän tunnetaankin.

Opimme myös, että miespuoliset leiriläiset olivat kaikki Sakareita (Markku Sakari ja Jussi Sakari) joten päätimme, että selvyyden vuoksi kutsumme kaikkia Sakareiksi.

Huikeita tunnelmia

Perjantain ja lauantain välisenä yönä kello 03.00 herätti Arjan puhelimen kello. Alkoi valmistautuminen leirikasteeseen. Leiriläiset (ne jotka suostuivat heräämään) herätettiin parittain neljän ja puoli kuuden välillä. (Älä kysy, milloin leiriemot nukkuivat.) Leirikaste oli tietysti tarinallinen. Ensimmäinen kohtaus oli Marttisen kirjasta Hurja hamsteri. Kadonnut hamsteri oli saatu kiinni ja leiriläiset pääsivät sitä silittämään. Toisessa tarinassa eli Hauhian Rikotussa ikkunassa kävi ilmi, että mökille oli murtauduttu. Leiriläiset joutuivat kävelemään läpi lasin sirujen. Seilosen Haitarin äänessä kuvattiin, kuinka kapakkareissun jälkeen oli avaimet tippuneet ruohikkoon. Niin joutuivat leiriläisetkin etsimään avaimet heinikosta.

20160618_053925.jpg      20160618_053912.jpg      20160618_053916.jpg
Hamsterit...                                   Rikottu ikkuna...         Sieltä sitten kaivamaan avaimia....

Yllättävien herätysten jälkeen alkoi varsinainen leiripäivä. Harri István Mäki sai meidät tekemään mitä tahansa. Puhuimme innostumisesta, siitä, kuinka tärkeää on, että vinkkari on innostunut. Siitä, kuinka tärkeää on pitää kuulijan huomio ja kuinka tärkeä yleisö on. Improilimme, vinkkasimme kilpaa, katsoimme toistemme esityksiä, puhuimme siansaksaa ja tutustuimme toisiimme yhä kummallisimmilla tavoilla. Intensiivisten tuntien jälkeen tuntui, että olisimme tunteneet toisemme vuosikausia.. Huikeaa! Jos jotain Harrin koulutuksesta opimme, se oli se, että innostus on sallittua, lähes pakollista ja oman persoonan saa/pitää pistää peliin. Unohda siis arkailu. Anna mennä! Mokaa!

20160618_102244.jpg
Harri ja innostumisen salat (harvinainen hetki, kaikki istuvat, menossa esittelykierros)

Iltalenkki, iltasauna, musavisa, ruokaa, leikkejä, pelejä... paljon paljon naurua ja iloa. Ja kysymyksiä myös siitä, mitä kirjaa et osaa vinkata, mikä tuntuu hankalalta, oletko koskaan kokeillut, oletko kuullut, onko teillä käynyt vieraana, oletko lukenut, oletko vinkannut... kaikki ne sadat asiat, jotka tulevat mieleen, kun puhutaan vinkkausta. Kun huokaillaan, että vihdoinkin joku tajuaa, mitä puhun. En olekaan ainoa innostunut tässä maailmankolkassa.

Kun leiri muuttuu tarinaksi...

Sunnuntaina emme antaneet haikeuden pilata aamuhetkiä. Katrin tarina sai leiriläiset hikoilemaan. Puoli tuntia aikaa jatkaa tarinaa. Miten leiriläisten käy? Katrin kirjoittamaan tarinaan kolme eri ryhmää teki kolme erilaista loppua.
Ja niissä tarinoissa oli yhdistetty kyllä kaikki mitä viikonlopun aikana oli käyty läpi. Arjan sometusintoilu, viittaus paikalliseen Ketoseen (jokaisella kolkalla Suomessa on kirjastotoimen ylitarkastaja ja koska nimeä ei koskaan muista, nimitetään kaikki Anneli Ketosen mukaan paikalliseksi Ketoseksi toim. huom), pelien aikana syntyneet termit, improilussa esiin tulleet hahmot - kaikki tuli iloisesti mukaan leiritarinaan.

Ja tässä se Katrin kirjoittama tarinan alku.

“SUOLAHTI, IKUISESTI”

Joskus yötön yö voi olla loputon…

Kun auringonvalo Pohjolan perukoilla oli lähestulkoon pisimmillään, kokoontui joukko erityisen hurmaavia ihmisiä viettämään kesäistä viikonloppua Suolahden leirikeskukseen. Heitä oli kaiken kaikkiaan 15 ja erityisen hurmaavia heistä teki se seikka, että he saapuivat avoimin mielin, ympäri Suomen, pilke silmäkulmassa. Ei mennyt aikaakaan kun kaikki toisilleen ennestään tuntemattomatkin olivat keskenään hyvää pataa ja vannoivat ikuista leiriystävyyttä. Yhtä kaikki, viikonloppu sujui leppoisasti improvisoiden, saunoen, syöden ja juoden. Leiriemännät Aappana ja Riski myhäilivät tyytyväisyyttään ja löivät ylävitosta sujuvien leirijärjestelyjen ansiosta lauantai-illan saunaa lämmittäessään. Jossain kukkui käki, talolta kantautui iloinen puheensorina ja järven vesi liplatti jo odotellen kesäyön uimareita. Riskillä häivähti jossain mielen laitamilla lenkillä metsästä kuuluneet kummalliset äänet, mutta hän karkotti ajatuksen nopeasti, soimaten itseään vainoharhaiseksi. Aappana pohti puolestaan vähän aikaa mielessään sitä tosiseikkaa, että yhdestä leirikeskuksen huoneesta katosivat jatkuvasti lakanat. Yhdet oli jo pedattu ensin kadonneiden tilalle - ja nekin katosivat. No, epäilyttävät ajatukset kaikkosivat, kun keräännyttiin ennen saunaa pihalle kohottamaan malja hyvin sujuneelle leirille. Lasit olivat juuri kaikkien huulilla, kun saunalta kuului kirkaisu. Tai oikeastaan äänekäs voihkaisu. Leiriläiset vilkuilivat toisiaan hämmentyneinä. Kuka saunalla oikein oli? Eivätkö kaikki olleetkaan pihalla? Nopeimmat ottivat jo epäröiviä juoksuaskeleita kohti saunaa….

Niin, mitä sitten tapahtui? Onko luvassa taattua agathachristieta vai fiftyshadesofgreyta vaiko shell’sanglesia? Vai jotain ihan muuta?

Entä nyt?

Milloin tapaamme uudelleen? Joko voi ilmoittautua? Näitä asioita pohdimme leirillä myös.

Ja päätimme: kyllä, kirjavinkkarileiri järjestetään uudelleen. Mutta ei ensi vuonna. Kirjastopäivät on joka toinen vuosi suunnilleen samaan aikaan kuin nyt leiri, joten päätimme, että leiri ja kirjastopäivät voisivat olla vuorovuosina. Mutta Kirjastopäivien yhteyteen voisimme tehdä ihan virallisen vinkkaritapaamisen. Vinkkaritapaamiseen olisivat tervetulleita kaikki, eivät vain yhdistyksen jäsenet. Pieni hetki yhdessä, tapaaminen, tutustuminen. Koska tarvitsemme toisiamme, sen jo tiedämme. Yhdessä olemme enemmän (ja tuhat muuta klisettä). Ja leiri jälleen vuonna 2018.

Kirjavinkkariyhdistys kiittää leiriläisiä, Päivi H. Jokitaloa, Aluehallintovirastoa ja erityisesti Anneli Ketosta, ihanaa Väliaseman ravintolaa Suolahdessa ja Keski-Suomen opistoa. Erityiskiitos Harri István Mäelle, jota emme unohda koskaan.

Ensimmäinen leiri ylitti odotukset. Emme vain tutustuneet, vaan lähennyimme. Se on se leirin tärkein anti, puhua jonkun kanssa vinkkausta. Kiitos ja *niisk*.


leiritunnelmissa edelleen
Arja