Seminaarin aloitus
Kirjavinkkariyhdistyksen koulutuspäivä pidettiin Pieksämäellä 13.4.2015. Koska alkamisaika oli jo 9.00, olin tullut Pieksämäelle jo edellisenä päivänä, jotten olisi joutunut lähtemään Helsingistä matkaan jo tolkuttoman aikaisin. Kirjavinkkariyhdistykseen olen kuulunut jo jonkin aikaa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin koulutuspäivään. Yhdistyksen aktiiveja en myöskään montaa tuntenut mutta lähdin uteliaana mukaan.
Koulutus pidettiin Kulttuurikeskus Poleenissa, jossa myös Pieksämäen kirjasto sijaitsee. Tapahtuma aloitettiin aamukahveilla, jotka nautittiin talon kahvilassa. Liityin Kestin Markun pöytäseurueeseen, koska Markun tunsin jo etukäteen. Pöydässä virisi kiinnostavaa keskustelua kirjastoasioista ja vinkkauksesta, kun pöydässä oli edustus myös Tervosta ja Vantaalta. Erityisesti oli kiinnostavaa kuulla Tervon pienestä kirjastosta, jossa ei ole näin pääkaupunkiseudulta tulevan hämmästykseksi itsepalveluautomaattiakaan. Henkilökuntaakin on vain kaksi, kun Helsingissä pienissäkin kirjastoissa on vähintään neljä ihmistä töissä.
Kahvin jälkeen siirryttiin varsinaiseen koulutustilaan, jonne matkan varrelle asetetut viitat meitä opastivat. Yllättäen se oli rakennuksen kellaritila, jossa järjestetään myös näytelmiä. Istumapaikat olivatkin kolmiportaisessa katsomossa, ja huoneessa oli siirrettävien ovien kaltaista teatterirekvisiittaa.
Koulutuksen järjestäneet Markku ja Pia Rask-Jussila toivottivat osallistujat tervetulleiksi ja kertoivat päivän annista. Koska ensimmäisenä esiintyvä kirjailija Jyri Paretskoi oli hiukan myöhässä junan myöhästymisen vuoksi, aloitimme ehdotuksestani esittäytymiskierroksen. Siinä kävi ilmi, että Itä-Suomi oli vahvasti edustettuna, mikä ei ollut ihme tapahtumapaikan huomioon ottaen. Joensuusta oli lähdetty erityisen ahkerasti mukaan. Osallistujajoukko oli myös sangen naisvaltainen: reilun parinkymmenen osallistujan joukossa meitä oli vain kaksi miestä.
Jyri Paretskoi ja muutama muu estradilla
Kirjailijan saavuttua pääsimme ensimmäiseen varsinaiseen ohjelmanumeroon. Jäätä rikottiin aluksi halaamisharjoituksilla. Kirjailija pääsi halailemaan Piaa, kun taas me yleisön edustajat saimme kokeilla eri halaamistyylejä vieruskaverin kanssa.
Paretskoi kertoi kahdesta nuortenkirjastaan – Shell’s Angles sekä Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat –, jotka olivat saaneet kipinän siitä, ettei kirjastosta ollut löytynyt opettajana toimivan Paretskoin luokan pojille juuri heidän toivomaansa luettavaa. Kirjoissa piti olla oppilaiden mielestä tyttöjä, mopoja ja huumoria, joten Patetskoi ryhtyi itse kirjoittamaan sellaisia ja käytti oppilaitaan kirjojen koelukijoina.
Kirjan juonta havainnollistaakseen Paretskoi poimi yleisön joukosta muutaman uhrin pientä spontaania näytelmää varten. Markku, Pia ja minä saimme kunnian esiintyä kirjan päähenkilöinä, jotka olivat Samu, Henri ja Rudi. Kohtauksessa Rudi päätti pukeutua isosiskonsa vaatteisiin, jotta Henrille voitaisiin opettaa, miten toimia tyttöjen kanssa. Vaan silloinpas paikalle pöllähti itse isosisko (roolinimeltä Kati, oikeasti Katri) yllättäen poikakolmikon... Naurua riitti, ja varmasti ainakin tuosta esityksestä Paretskoin kirjat jäivät mieleen niillekin, jotka eivät olleet kirjoja lukeneet. Kirjailija kuulemma laittaa myös kouluvierailulla yleisön joukosta poimitut oppilaat esittämään samaa kohtausta.
Paretskoin kirjat eivät vain oikein sovi vinkkausarsenaaliini, koska omaan pääasiassa aikuisyleisööni ne tuskin uppoavat. Vien kuitenkin tietoa niistä vinkkaajakollegoilleni Helsinkiin.
Videoitua vinkkausta
Seuraavaksi oli vuorossa videoidun vinkkauksen toteuttaminen. Toteuttajana oli yhdistyksen hallitus tai pikemminkin ainoat paikalle päässeet eli Markku ja Pia. He olivat ehtineet jo harjoitella edellisenä päivänä, joten saimme nauttia Markun örinää sisältävästä testivideosta. Todellisen videon kohdekirjaksi valikoitui yleisön päätöksellä kuvakirja Lievästi ärsyttävä norsu; tosin kaksikko oli kuulemma jo etukäteen juoninut juuri tuota kirjaa. Pia pääsi esiintyjäksi, kun taas Markun rooliksi tuli toimia kuvaajana.
Hallituskaksikko näytti hiukan YouTubea ja suunnitteli pikaisesti vinkin toteutustavan. Pia istutettiin tuolille kertomaan kirjasta, jossa päähenkilö Sami oli varomattomasti täyttänyt eläintarhassa paperin, jonka perusteella hän oli lupautunut adoptoimaan ja ottamaan luokseen asumaan norsun. Ja norsuhan hänen luokseen saapui suoraan lentokoneella Afrikasta mutta osoittautui sangen epämiellyttäväksi asuinkaveriksi, kun esimerkiksi rikkoi Samin pyörän. Sitten ovikello soi – ja siellä oli lisää norsuja, sillä sopimuksen mukaan norsu sai kutsua luokseen ystävänsäkin.
Videon lataaminen YouTubeen vaati hiukan vaivaa, kun sähköposti ei suostunutkaan lähettämään liian isoa videotiedostoa. Tiedosto saatiin kuitenkin onnistuneesti nettiin, kun kuvauksessa käytetty tabletti kytkettiin tietokoneeseen. Editointia tehtiin YouTuben omalla muokkaustyökalulla, mutta se sujui hiukan heikosti. Niinpä videota ei saatu aivan valmiiksi asti, kun oli jo aika mennä ruokatauolle. Siinä kuitenkin nähtiin, miten kirjavinkin voi tehdä videomuodossa, ja tulipa havainnollistettua myös homman hankaluuksia. Markku ja Pia lupasivat lähettää vielä kirjalliset ohjeetkin.
Videoidun vinkkauksen toteuttaminen herätti hiukan itsessänikin kiinnostusta kokeilla jonkinlaisen videovinkin tekemistä. Saapas nähdä, riittääkö sellaiseen aikaa ja energiaa.
Ruokatauolle suunnattiin yhdessä porukassa kaupungin tuntevan Pian johdolla. Syödessä jatkettiin ajatustenvaihtoa. Sain kuulla esimerkiksi Savonlinnan kirjastoautosta. Aikaa olisi kulunut helposti pidempäänkin, mutta aikataulussa pysymiseksi piti palata jo takaisin jatkamaan aikataulutettua ohjelmaa.
Venla, Romuli, Satu-täti, Aatos ja Kärpä
Ruokatauon aikana kellariin oli ilmestynyt Venla Väisänen Lastenkulttuurikeskus Versosta. Tai tarkemmin sanottuna Romuli, joka oli kiinnostunut romuista ja jolla oli taskuissaan kaikenlaista. Nopeasti hänestä kuoriutui myös Satu-täti, joka oli adoptoinut Aatos-pojan. Aatos oli vanerista tehty pää, jonka pipon sai irti. Aatos ei puhu muille kuin Sadulle, joka kuuntelee kuiskaukset ja kertoo ne yleisölle.
Veera kertoi myös Kärpä-seikkailusta, jossa joku on varastanut Kärpän – joka siis on iso kärpänen eikä kärppä – siivet, joita sitten etsitään kirjastosta yhdessä lasten kanssa. Matkalla kohdataan erilaisia olentoja runojen muodossa.
Pedagogisena ajatuksena satuesityksissä annetaan lasten itse osallistua ja käsitellä erilaisia tunteita, myös negatiivisia sellaisia. Satutuntijuttuja oli toki ihan kiinnostavaa kuunnella, mutta täytyy sanoa, että minun työtäni ne eivät juuri liipanneet, koska vinkkaan pääasiassa aikuisille ja paljon yksilövinkkausta, jossa ei ehkä voi oikein hyödyntää leikkihahmoja.
Veera esitteli myös satulaukkua, josta löytyy monenlaisia näytelmiin ja tarinoihin inspiroivia hahmoja ja esineitä.
Eläytyvää improvisaatiota
Päivän viimeinen osio oli esiintymistaidon harjoittelua. Teatteriohjaaja Nazia Asif saapui teettämään meillä erilaisia esiintymisharjoituksia. Harjoituksia oli monia, mutta muutamat jäivät erityisen hyvin mieleen. Tavanomaisen esittäytymisen sijaan piti tehdä jokin itseään kuvaava liike ja siihen liittyvä äännähdys; minulla se oli tietokoneen naputtelu ja sitä säestävä naksauttelu. Lopulta mentiin ympäri huonetta liikettä tehden ja toisista kontaktia hakien.
Asifin mukaan improvisaatiossa on tärkeää vastata ”joo”, joten liikuimme ympäri huonetta ehdotellen monenlaisia tekemisiä, ja ehdotukseen kaikki vastasivat tietysti ”joo” ja ryhtyivät yhdessä tekemään sitä, kukin omalla tyylillään. Siinä ehdittiin niin pelata jääkiekkoa, pilkkiä, nuolla postimerkkejä, nukkua kuin raapia päätä – niin omaa kuin kaverinkin. Plus paljon muuta. Liikkuessa tuli sen verran kuuma, että oli pakko pitää välillä juomataukoa.
Yhdessä improvisaatioharjoituksessa parista toinen ehdotteli toiselle erilaisia matkakohteita, jotka toinen sitten yhtenään tyrmäsi. Sitten vaihdettiin osia ja lopulta ryhdyttiin myöntymään kaikkiin ehdotuksiin. Me ehdimme tehdä maailmanympärimatkaa soutuveneellä ja kävellen Australiasta Afrikkaan ja Israelin kautta Kreikkaan ja Espanjaan.
Pareittain myös annettiin toiselle kuvitteellinen lahja ja käytiin siitä keskustelua. Minä sain harvinaisen 1800-luvun kirjan, jonka parini oli löytänyt antikvariaatista. Puoti paljastui kuitenkin sen verran kummaksi, että epäilimme sen olleen taika-antikvariaatti ja myyjän ehkä valepukuinen tonttu. Vastaavasti parini sai anime-elokuvan, jonka olin saanut vaihdettua turkulaiselta keräilijältä. Olimme juuri menossa pienelle murtokeikalle keräilijän luokse, kun harjoitusaika loppui.
Välipalana kolme vapaaehtoista pääsi esittämään keksijöitä, jotka olivat tuoneet erikoisia esineitä kansainvälisen tiedeyleisön eteen esiteltäviksi. Tarjolla oli antiferomoneja, monikäyttöinen työkalu – joka toimi ainakin kuokkana ja tuulettimena – sekä minun esittämäni ja huonosti suomea puhuvan uusiseelantilaisen keksijän laserkynä – joka siis ihan toimi ja leikkasi oveen viillon, toisin kuin James Bond -elokuvien vempaimet.
Lopuksi siirryimme maitolavan tunnelmiin ja siirryimme kukin vuorollamme yleisön joukosta maitolavan luokse esittämään erilaisia tunteita. Ja maitolavalla jo olevien piti yhtyä samaan tunteeseen. Pian siitä syntyikin jo melkoista tarinaa, jossa jahdattiin maitovarasta ja ajeltiin maitoautolla. Meillä vinkkareilla sitä riitti mielikuvitusta ja improvisointitaitoa!
Esiintymisharjoitukset olivat kivoja ja ehkä ohjelman parasta puolta, vaikken ole varma, kuinka paljon niitä voi vinkkauksissa suoraan hyödyntää. Toki ne saattavat antaa rohkeutta esiintymiseen ja vinkkejä yleiseen esiintymistaitoon. Pitkän linjan roolipelaajana olen harrastanut esiintymistä paljon, sillä pelinjohtajan hommaan kuuluu lukemattomien sivuhenkilöiden roolin omaksuminen ja esittäminen, mutta tunnustan, etten ole parhaimmillani pikaisessa improivisoinnissa.
Asifin puheista tuli helposti mieleen HeroQuest-roolipelin filosofia vastata pelaajien ehdotukseen ”kyllä”. Tosin HeroQuest ottaa myös vaihtoehdoksi ”kyllä, mutta”, kun taas Asif ei kannattanut sellaisten rajoitusten asettamista improvisoinnille. No, roolipeli on toki erilainen rakenteeltaan ja päämääriltään kuin improvisaatioharjoittelu, ja olen sitä mieltä, että kyllä roolipelissäkin saa ja kannattaa joskus torpata pelaajien ajatuksia, jotta peli pysyy mielenkiintoisena ja kulkee haluttuun suuntaan.
Byrokratiaa ja mietteitä koulutuspäivästä
Oli suorastaan sääli, kun päivä päättyi, sen verran hauskaa meillä oli koko päivän. Koulutuksen päätteeksi oli Kirjavinkkariyhdistyksen kokous, johon aika harva osallistuja enää tuli, vaikka yhdistykseen kuulumattomatkin olivat tervetulleita. Kaipa osallistujilla oli kiire kotiin, kun olivat sidoksissa juna-aikatauluihin ja monella matkakin oli pitkä. Kokous hoidettiin kuitenkin sujuvasti, ja sen jälkeen jäi vielä aikaa rupatella päivän annista, kirjastoasioista ja kaikenlaisesta muusta.
No niin, ja tulinpa minä valituksi yhdistyksen hallitukseenkin sillä varauksella, ettei minulla kolmen muun yhdistyksen hallituksessa toimivana ole järin paljon aikaa panostaa Kirjavinkkariyhdistykseen. Toivon kuitenkin toiminnan olevan sellaista, että pystyn olemaan mukana. Hallitukseen lupautuessani ajattelin, että voisin ehkä edistää Vinkkariyhdistyksen tunnettavuutta pääkaupunkiseudulla ja toisaalta tuoda yhdistykseen aikuisvinkkarin näkökulmaa, sillä kovin usein kirjavinkkauksella viitataan vain lapsille suunnattuun vinkkaustoimintaan. Oli kiva huomata, että koulutuspäivässä oli ainakin yksi osallistuja, joka teki myös aikuisvinkkausta.
Koulutuspäivä oli todella hauska, ja sen näki myös osallistujista. Vinkkariksi valikoituneet ovat varmasti esiintymisen suhteen keskimääräistä rohkeampia kirjastolaisia, mikä näkyikin siinä, miten innolla ja empimättä heittäydyttiin esiintymisharjoitusten pyörteisiin. Ei voi kuin ihailla, miten upeita kollegoita minulla on ympäri Suomea!
Yksi päivän parhaista anneista oli myös tutustua toisiin vinkkareihin ja vaihtaa ajatuksia. Helsinkiläisiä vinkkareita tunnen hyvin ja pääkaupunkiseudun vinkkareitakin jonkin verran, mutta muu Suomi on jäänyt vieraammaksi. Oli tosin kiva törmätä koulutuksessa Joensuussa työskentelevään Hennaan, joka oli meillä Helsingissä taannoin harjoittelijana. Kenties ajatustenvaihtoon olisi voinut olla enemmänkin aikaa, mutta toki ajankohtana arkipäivä rajoitti sitä, ettei voitu jatkaa pidemmälle iltaan.
Kukas tämä kirjoittaja oikein on?
Olen Matti Järvinen ja työskentelen Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa eli Pasilan kirjastossa kirjastovirkailijana. Vedän Pasilassa kahta lukupiiriä – fantasiakirjallisuuden ja rikoskirjallisuuden lukupiirejä – ja puuhailen muutenkin paljon sisällönavaamisen parissa.
Vinkkaan Helsingin kirjastoissa ja vähän muuallakin pääkaupunkiseudulla erityisesti dekkareita mutta myös spekulatiivista fiktiota, varhaisia suomalaisia naiskirjailijoita, roolipelejä ja spontaanista melkein mitä tahansa sellaista, josta osaan jotakin sanoa. Kuulun Helsingin kaupunginkirjaston kahdeksanhenkiseen vinkkaustiimiin, jonka jäsenet vinkkaavat muuallakin kuin oman alueensa kirjastoissa ja joista osa tekee vinkkausta jopa yksinomaisena työnään. Minulla sen sijaan vinkkaus on vain pieni mutta tärkeä osa työnkuvaani, sillä teen vähän kaikkea aineiston luetteloinnista verkkotietopalveluun ja tietoteknisestä opastuksesta kirjojen korjaamiseen.
Olen melkoinen yhdistysaktiivi, sillä kuulun yli tusinaan eri yhdistykseen ja olen nyt neljän yhdistyksen hallituksessa, ammattiosastossani jopa puheenjohtajana ja varaluottamusmiehenä. Hallituksen jäsen olen Suomen dekkariseurassa ja roolipeliyhdistys Kalikoksessa. Kirjavinkkariyhdistykseen olen kuulunut vuodesta 2013 ja nyt siis hallituksen jäsenenä.
Kommentit