Otsikossa kehun tarjoavani yhden näkemyksen vuoden 2017 parhaista lukuhetkistä, niin tässä varoitan eti kyseessä olevan paitsi subjektiivinen mielipide, niin myös epätäydellinen sellainen, koska en ole kaikkea lapsille ja/tai nuorille suunnattua kirjallisuutta ole lukenut. Jos listani ei miellytä, niin tehkää oma lista. Tai tehkää oma listanne vaikka tämä lista teitä miellyttäisikin! Sitten voidaan keskustella kenen lista on paras lista. Eihän sitä parasta listaa tietenkään löydy, mutta kirjallisuudesta on aina rattoisa keskustella ;)

Vuoden kuvakirja oli Jukka Laajarinteen Multakutri ja suon salaisuus, jonka lovecraft -henkisessä tarinassa aikuiset jäävät kotiin nyyhkimään elämän surkeutta kun pieni tyttö pakkaa tavaransa ja tekee sen mikä täytyy tehdä. Sankarillista, kaunista ja piilevää huumoria aikuisille.

Vuokko Hurmeen Kiepaus oli aika ihastuttava, mutta kovin nuoret päähenkilöt saattavat rajata potentiaalista lukijakuntaa turhaan ja sitten taas sitä mietti, että oliko tämä vähän liian pitkä ihan pienten lasten kirjaksi. Toivottavasti ei sillä ainakin allekirjoittanutta viehätti ajatus ylösalaisin kääntyneestä maailmasta. Moneen isompien dystopiaan verrattuna tässä tuli ruumiita paljon enemmän, mutta niistä päästiin eroon huomattavasti keskimääräistä helpommin. Niin, tässä on se toinen juttu. Jos kohderyhmänä on alle 10 vuotta, niin melkein kaikkien ihmisten tappaminen ensimmäisessä luvussa on aika heviä settiä!

Sortlandin ja Parvelan Kepler62 sarjan loppuun saattaminen oli upea suoritus ja nyt odotellaan samoilla spekseillä jatkoa. Toinen sarja jolle jäin odottelemaan jatkoa oli Roope Lipastin mahtava  viikinkitrilogia joka palautti uskon historialliseen lastenromaaniin. Ihan ässä valinta elävöittämään tylsiä sunnuntai-iltoja! Jos ette usko muuten, niin kaivakaapa Viikinkisolmu esille ja kokeilkaa!

Kalle Veirton Kivimutka ja laukaus pimeässä on jo sarjan viiden osa, mutta, tahti on edelleen hyvä. Nopeatempoisia tarinoita, joissa ei liikaa kikkailla kerrontateknisillä taidoilla eikä kirjailija briljeeraa omalla osaamisellaan. Tuloksena helppoa luettavaa toiminnalliset kirjojen ystäville.Näille on selkeä markkinarako. Zoo: Viraalit nerot ei nyt ihan neroutta ollut, mutta hauska ja vahva haastaja Neropatin päiväkirjalle ja muille vastaaville.Jos nyt urpo tai spede menee ja vohveloi itsensä kirjan luettuaan, niin älkää syyttäkö kirjaa. Siinä sanotaan hyvin selvästi miten typärää moinen toiminta on!

Vuoden lukukokemuksen titteli on aina vaikea pala, mutta Jakob Wegeliuksen Merten gorilla oli ehkä sitä parasta mitä kirjavuodella 2017 oli tarjota. Tarinan päähenkilönä on Sally Jones, kelpo mies joka ei ole oikeastaan mies, vaan nainen. Eikä edes ihminen, sillä Sally Jones on gorilla. Viehättävä vähän vanhanaikainen seikkailu, josta ovat todistettavasti pitäneet seitsemänvuotiaat ja eläkeläiset. Jos ajattelitte lukea vain yhden kirjan vuodessa, niin suosittelen tätä olipa ikänne mikä tahansa.

Sari Peltoniemen Taivazalan joutsen oli luotettavaa peltoniemeä. Hyvin omamme kaltaista maailma pienellä nyrjähdyksellä ja hitaasti mutta vastustamattomasti etenevää tarinaa. Ei ole ehkä Peltoniemen parasta settiä, mutta toiseksi parhaallakin ollaan korkealla vuoden lukuelämysten listalla. Tämän ikäryhmän valioksi nostan niukasti R.J.Palacion Ihmeen joka kuvaa susiruman ja moniongelmaisen Auggien ensimmäistä kouluvuotta tavallisena oppilaana,  tavallisessa koulussa. Auggie on ollut neljännelle luokalle asti kotiopetuksessa ja hänen naamaansa on muokattu kaikilla mahdollisilla plastiikkakirurgin tempuikka, mutta ruma se on silti. Voisi kuvitella, että Auggien kohtalo koulussa on sinetöity, mutta lämminhenkinen tarina tarjoaa positiivisen lukukokemuksen.  Kotimainen ehdokas tähän voisi olla Poika: murha seitsemännellä luokalla. L.K Valmun kirja oli myös niitä vuoden positiivisia lukukokemuksia.Positiivinen sillä varauksella, ettei ole kovin positiivista lukea kirjaa, jossa uuden koulun aloittava Hege alkaa epäillä, että kesäloman aikana on yksi koulun oppilas todennäköisesti murhattu ja, että syyllinen on todennäköisesti yksi koulun opettajista.

 Vuoden johngreen -palkinto menee David Levithanille, jonka (yhdessä John Greenin Muistatteko vielä Tähtiin kirjoitetun virheen?) kanssa) kirjoittama Will Grayson, will grayson kuvaa mitä sattuu kun kaksi täysin erilaista Will Graysonia kohtaa yllättäen epätodennäköisessä tilanteessa.Ja kyllä johngreene on jo NA -puolella kirjallinen genre! Jos ette usko, lukekaa Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens, joka on paitsi erinomainen nuorten kirja identiteetistä, niin myös erittäin edustava näyte johngreenismeistä. John Green ei itse matunut edes ehdolle tänä vuonna tässä kategoriassa joten se kertonee genren elinvoimaisuudesta. Jennifer Nivenin kirja Yksi täydellinen päivä on sitä parempaa NA:ta, ja myös johngreeneä, mutta vuoden ykkönen tässä kategoriassa oli vihaisten nuorten mustien tarina Viha jonka kylvät (Angie Thomas). Kirja kertoo kuusitoistavuotiaasta mustaihoisesta Starr-tytöstä, joka joutuu bileistä palatessaan todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Seurauksena rotumellakoita, jengikahakoita ja raastavaa epäilystä oikeasta, väärästä ja velvollisuudesta. Kotimaisesta NA:sta nostettakoon Sini Helmisen Kaarnan kätkössä joka on Väkiveriset trilogian avaus. Jos ei muuten, niin todisteena, että kyllä nämä tarinakuviot osataan Suomessakin toteuttaa. Plussaa vanhan suomalaisen mytologian mukaan ujuttamisesta.

Sarjakuvista vuoden yllättäjä oli Tom Gauldin Mooncop. Vähäeleinen tarinakuussa partioivasta poliisista, jonka työpäivän kohokohta on kahvitauko ja rikosten selvittämispreosentti on sata, kun ainuttakaan rikosta ei koskaan ole tehty. Toivottavasti tämä käännetään joskus. Toinen oli Mikin hulluimmat seikkailut, sarja jossa nykyranskalaiset huipputekijät tulkitsevat Mikki Hiiren seikkailuja Floyd Gottfriedsonin ja Ludvig Hullun hengessä. Sarjan avasi Lewis Trondheim ja kuluneena vuonna ilmestyi myös Regis Loiselin teos. Setämies suosittelee kaikille sarjakuvafaneille.Vuoden paras lukemani lastensarjakuva on eittämättä Luke Pearsonin HIlda and the Stone Forest. Hilda on pieni tyttö jonka kotimetsässä voi joutua hurjiin seikkailuihin ja kyllähän Hilda niihin tottavie joutuukin. Vähän jo aiemmin mainitun Laajarinteen Multukutrin sukunäköä Hildassa on eittämättä.

Jäätävä spede on usein jo Fingerporia parempi. Ei sellaisella nauruun repeävällä tavalla, vaan myötätuntoa ja samaistumisen tuskaa herättävällä tavalla. Jäätävän Speden sunnuntaissa Pertti Jarla jatkaa siitä mihin ensimmäisen albumin kanssa jäi ja hyvin jatkaakin. Siinä missä Jäätävä Spede kuvaa pienen ihmisen toilailuja lempeän ironisesti on Jarlan ahdistuneempi puolis(k)o Emmi Valve kirjoittanut veret seisauttavan todellisen ja raadollisen kuvauksen mielen järkkymisestä teoksessaan Armo. Ei herkkiksille! Muut voivat nauttia suuresta sarjakuvasta.

Tässäpä näitä nostoja nyt sitten oli. En anna takuuta puheilleni, mutta näistä minä pidin. 

Oikein hyvää joulua kaikille toivottaa markku-setä