Eräänä kesäisenä iltana sängyssä tajusin jotain kamalaa.
Selitin miehelleni vinkkaukseni jonkinlaista filosofiaa, siis kenelle ja miksi ja millaista. Nauroin, että eihän sellaiset vinkkausta tarvitse, jotka lukevat muutenkin paljon ja löytävät lukemista. Kuten minä.

Tajusin jotain kamalaa: inhoon kirjavinkkausta!
Siis nyt ja nuorena. Jos haluaa minun välttelevän jotain kirjaa, kannattaa aloittaa sanoilla: "sun täytyy lukee tää". Muistan tuon lauseen vielä vuosien jälkeen, enkä siis lue.

Nuorena kirjaesittelyjä oli kiva tehdä. Mutta muiden esittelyjä kamala kuunnella. Olen kai aina pitänyt kirjamakuani jotenkin outona ja harvoin innostunut samasta kirjasta. Vasta viime vuosina olen suostunut menemään tilaisuuksiin, jossa esitellään kirjoja. Nyt esim. Tampereen Kirjakori on jo ihan ok, kun olen yleensä niihin kirjoihin jo itsekin tutustunut. No joo, myönnän että kollegojen nuortenkirjavinkit siedän.

Mikä tekee kirjavinkkauksesta niin sietämätöntä? Ajatus, että joku tietää paremmin, mitä minun kannattaa lukea. Ajatus, että joku haluaa hallita lukemistani. Ajatus, että joku toinen pitää samasta kirjasta. Sehän on minulta silloin jo melkein pois.

Pari sanaa kirjasta siedän. Pitkiä lurituksia en jaksa kuunnella. Ehkä siksi vinkkaankin yhdestä kirjasta vähän. Jos ei nappaa, ei mene kuitenkaan koko vinkkaustilanne pilalle sen takia.

Ja nyt työt kutsuu, Arja-täti