Jos nyt joku ei vielä satu minua tuntemaan, niin kerrottakoon, että olen sellainen hiukan keskivertoa värikkäämpi ihminen, jolle väreillä on suuri merkitys, eikä niillä ole ns. oikeita paikkoja. Siinä yksi syy, miksi ihastuin seuraavaan kirjaan. Toinen syy on sanat. Rakastan sellaisia sanoja, joita voi mutustella ja keksiä itse. Juu, tiedän parikin 'ihkun' inhoojaa, mutta minulle Niina on aina Niksu tai Nippeli ja jos oikein innostun, niin Reetta saattaisi olla Reksu, mutta älkää kertoko sille. Ettei vaan suutu.

Seuraavat sanat siis veivät sydämeni: kurmelitsa, littimarjamehu. Joko arvaat kirja.
Kyseessä on tietysti Aulikki Miettisern Otto ja keijuvauva. Siis keijut, ihanaa!

Kirja ilmestyi 2007 eli juuri niihin aikoihin, kun vinkkasin vauvoista vaariin eli kiersin perhekerhoissa ja tapasin paljon pikkuväkeä. Kirja ei koskaan saanut kulkenut vakiona vinkkauksissani, tiedä häntä miksi, mutta täsmäkirjana suosittelen sitä paljon edelleeen. Ja se on yksi lemppareistani. Ihanin muisto liittyy siihen, kun mummun luona lomalla ollut tyttö tuli lainaamaan kirjaa, jotta voi mummun kanssa sitä lukea, koska se oli tytön lempikirja. Oih, mä huokaisin, niin on munkin lemppari.

Otto on siis tyyppi, jolla on monta isoveljeä ja siksi hän välillä haluaa lähteä kotoa ja mennä Aada-tädin luokse. Siellä he kylvävät kurmelitsan siemeniä ja yhdestä siemenestä kasvaa iso kurmelitsa ja siellä on keijuvauva. Onneksi Aadalla on kirja, josta on apua, mutta kirja on niin vanha, ettei siellä mainita tuollasta sukkahousukeijua, koska sukkahousuja ei ole silloin vielä keksitty, kun kirja on tehty.

Mutta keijuvauva käyttäytyy vähän huonosti ja Otolla on aika työ saada vauva kuriin. Huomatkaa siis, ei äiti, vaan täti. Aada-täti. Taas yksi Arja-piste, koska olen kanssa täti-ihminen.

Tämä kirja on vienyt sydämeni. Piste. Lue.

Arja-täti